Friulin punaiset rypäleet osa III - Pignolo

Gravnerin Pignolo-köynnökset kasvavat Collio-Brdan kukkuloilla Friulissa.

Jos minulta kysyttäisiin, minkä Friulin viineistä ottaisin kanssani autiolle saarelle, ja saisin valita vain yhden, se olisi Pignolo. Sata nolla. Esitän rohkeana hypoteesina seuraavaa: ellei Friulissa olisi vaurastumisensa aikaan 1960-luvulla tehty poliittista valintaa keskittyä valkoviiniin Friulin viinialueellisen brändin rakentamisessa, tänä päivänä Pignolo voisi olla Friulille se, mitä Nebbiolo on Piemontelle. Mutta Friulissa oltiin ovelia ja valkoviini voitti. Kun Piemonte ja Toscana olivat jo punaviinin laadusta tunnettuja brändejä, ja toisaalta Etelä-Italia oli vallannut hintakilpailuun perustuvat punaviinimarkkinat, Friulin osaksi jäi profiloitua laadukkaan valkoviinin tuotantoalueena. Näin Friuli onnistui viemään itsensä viinimaailmankartalle, mutta samalla upea Pignolo (muiden paikallisten punaisten tavoin) jäi kasvamaan kaikessa hiljaisuudessa Friulin Colli Orientalin savisille kalkkikivirinteille.

Pignololla on itse asiassa paljonkin yhteistä Nebbiolon kanssa: se on rypäleenä kaikin puolin hankala. Italiaksi pignolo tarkoittaakin nirsoa. Pignolo on hankala kasvaessaan, koska se tuottaa rypäleitä juuri niin kuin sitä sattuu huvittamaan. Joissakin köynnöksissä voi olla yksi, joissakin kuusi terttua, eikä kukaan tiedä miksi. Lopputulemana sato on joka tapauksessa pieni. Runsaan tanniinisena ja väriltään intensiivisenä se aiheuttaa viinintekijälle pään vaivaa edelleen myös viiniksi valmistettaessa. Muihinkin väriaineiltaan runsaisiin rypälelajikkeisiin verrattuna sotku viinimössä on omaa luokkaansa, kun Pignoloa työstetään.

Olennaisin haaste lienee kuitenkin nebbiolomainen aikavaade, jonka Pignolo asettaa juotavaksi kypsyäkseen. Intensiiviset ja kuivattavat tanniinit vaativat ainakin pari vuotta tynnyrissä ja tämän jälkeen useamman vuoden pullokypsytyksen, jotta ne pyöristyisivät riittävällä tavalla. Käytännössä Pignolo-viinien potentiaali alkaa tulla todellisesti esiin vasta noin kymmenen vuoden iästä eteenpäin. Toisaalta Pignololla on juuri korkean tanniinisuutensa sekä tiiviin hedelmäisyytensä ja korkean hapokkuutensa ansioista nebbiolomainen, erinomainen ikääntymispotentiaali. Mikäli osaksesi tulee onni maistaa yli kymmenen vuotta vanhaa Pignoloa, napakka tanniinisuus on pyöristynyt hämmästyttävän samettiseksi. Uniikki aromiprofiili on kompleksinen ja elegantti.

Niin paljon kuin pidänkin ajatuksesta Pignolosta ”Friulin Nebbiolona”, on näiden kahden lajikkeen välillä tehtävä kuitenkin selkeä ero. Nebbiolosta löytyy rakenteeltaan hyvinkin  elegantteja versioita, ja sen väri haalistuu vanhetessa vikkelään. Pignolo on puolestaan kestävältä väriltään intensiivinen, ja rakenteeltaan tiivis ja lihaksikas. Ja mitä aromeihin tulee, Pignolo on mauiltaan ja tuoksuiltaan tumma ja eleganssissaan metsäisän villi - Nebbioloon nähden aivan eri maailmasta. Pignolon primaariaromien joukossa on metsämarjoja, kuten karhunvatukkaa ja kypsää puolukkaa sekä tummia hedelmiä, kuten luumua ja tummia kirsikoita. Kehittyessään Pignolon aromikirjosta voi tavoittaa metsäpohjaa, mausteita, nahkaa, suklaata, lakritsia ja tupakkaa.

Lopulta kuitenkin aivan erityiseksi kaikki Friulissa maistamani Pignolot tekee niiden ikään katsomatta eräänlainen puuterinen, parfymaattinen aromi. Tämä tuoksu, jota en ole minkään muun lajikkeen kohdalla tavannut, vie mielikuvat teatterien takahuoneisiin. Hehkulamppujen rivistöt kehystävät peilejä, ja pehmeistä puuterivipoista tupsutetaan kasvoille antaumuksella kerros toisensa jälkeen. Ilma on tuoksusta ja jännityksestä sakeaa. Pignolo on vahva, vaativa ja elegantti kuin paraskin femme fatale!